Maagista. Olen päivittänyt blogiani viimeksi tasan vuosi sitten, saati edes käynyt blogissani. Kaikkea muutakin käsittämätöntä on vuoden kuluessa tapahtunut. Vettä on virrannut ja elämä muuttunut. Aloittaminen on hankalaa, mutta kertomista on paljon.

Rakas oma pikkuiseni, Raksu-kollini, nukkui pois helmikuun 1. päivänä kuluvaa vuotta. Yhteinen aikamme jäi aivan liian lyhyeksi. Suru on ollut musertavaa ja se vain jatkuu. Tässä kohtaa kuuluu ulkopuolisen naurahtaa: "Hei haloo, herää! Kyse on vain kissasta". Kyllä juurikin näin. Mutta myös rakkaasta ystävästä, lohduttajasta ja ilahduttajasta. Elollisesta, jolla oli aivan yhtä suuri oikeus tallata täällä maan päällä kuin meillä muillakin. Lemmikistä, jonka hengitys tuli tuttuakin tutummaksi ja askeleet ja tavat ennalta arvattaviksi. Luopuminen on kovaa.

Raksu sairastui viime syksynä. Tytär huomautti syksyn kuluessa, että poika näyttää jotenkin masentuneelta. Hymähdin. Miten voi olla mahdollista, että siitä, joka on kovin lähelläsi, on niin vaikea huomata muutoksia. Sama on lasten kanssa. Niiden kasvun huomaa vasta, kun kaukainen sukulainen huomauttaa jälkikasvun ohittaneen vanhempansa. Vaikka jokainen sentin venähdys tapahtuu aivan silmien alla.

Lokakuun lopulla alkoi olla jo liiankin silmiin pistäviä oireita. Poika söi muun muassa hiekkaa pihalta heti kun pääsi siihen käsiksi. Ihmettelin. Kyselin kissaihmisiltä. Googlasin. Vihdoin tajusin varata ajan lääkäriltä. Vähintään kuukauden liian myöhään. Kissalla oli kova anemia ja maksa-arvot koholla. Lääkärin diagnoosi oli punkin puremasta saatu bakteeri, joka jylläsi pienessä kehossa tuhoten punasolut. Alkoi kova taistelu antibiootilla ja kortisonilla. Joulun aikaan en vieläkään antanut tilaa ajatukselle, että tulemme häviämään tämän taistelun. Lääkäri tuli tutuksi paikaksi sekä kissalle että minulle.

Tammikuu ei tuonut tullessaan muutosta. Mikään lääke ei tuntunut purevan. Elämä oli yhtä lääkerumbaa ja lopulta pakkosyöttöä. Poika laihtui laihtumistaan ja nukkui enimmäkseen. Tammikuun pakkasten aikaan meille tuli tavaksi värjötellä takan edessä. Raksu lepäsi peiton alla lampaantaljalla, lähellä tulipesää. Minä kudoin vieressä huopa niskassa. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna kissan jalat eivät enää ottaneet kantaakseen. Anemia oli jäätävä. Mikään ei auttanut. Maanantaiaamuna soitin lääkäriin. Loppu on pelkkää surusoittoa.

Nyt omani nukkuu pienessä puulaatikossaan olohuoneen parhaalla paikalla. Sen saman pöydän kulmalla, jossa niin monet ajat päivysti lintuja ja ohikulkijoita. Tai kotiinpalaajia.  Odotamme, että kevät koittaa ja saamme rakkaamme mökin pihamaalle. Siellä kissan on hyvä huilata ja ihmetellä vuodenaikojen ohikäymistä. Aina lähellä. 

Huh, kyllä tunsin epäonnistuneeni, kaiken muun surun ohella. Onnistuin saamaan kissani hengiltä alle neljässä vuodessa. Alkoi jossittelujen sarja. JOS olisin pitänyt Raksun vain sisätiloissa. JOS olisin ollut punkkien kanssa varovaisempi. JOS olisin huomannut muutokset ajoissa. JOS olisin mennyt lääkäriin aiemmin. Jos.

Omalla kohdallani sattui myös muita suuria asioita täsmälleen Raksun poismenon kanssa. Ylläni leijuu yt-pilvi, joka tuntuu olevan ydinlaskeutuma. Kesään mennessä taidan olla yksi monista muista epäonnistujista, eli työtön. Paljon muutoksia on siis tulossa. Hyvässä ja pahassa.

Kissakaipuu on kova. Juuri nyt, tässä paikassa, olisi tilaa suurille tassuille. Ehkä, kenties, saattaisiko, toisiko kevät lempeämpiä tuulia? Niistä varovaisesti uneksien seuraavassa postauksessa. Kiitos kun kuuntelit.