Viime keväänä näin paljon keltaisia autoja. Niitä vilisti kaduilla ja kurveissa,  tai ne pönöttivät parkkipaikoilla keltainen kylki loistaen.

Kun lapseni olivat pieniä, huvitimme autoreissuja pelaamalla "Keltaisia autoja". Se, joka bongasi niitä eniten, oli voittaja. Unohdin pelin moneksi vuodeksi, kunnes viime keväänä niitä alkoi taas ilmaantua. 

Keväällä sain myös töistä lopputilin tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Aika katkera paikka. Varsinkin, kun olin ainoa lajiani koko paikkakunnan toimipisteestä. Sitäpaitsi pidin työstäni. Olen pariin otteeseen työelämäni aikana ollut "yt:n alaisena", mutta selvinnyt voittajana maaliin. Nyt sain tietää, miltä tuntuu, kun hyvästä työpanoksesta huolimatta edessä odottaa kilometritehdas. Tyhjä olo. Mutta ne keltaiset autot. Heti kun ei enää ollut pakko rynniä työputkessa silmät viiruina, näin paljon keltaisia autoja. 

Kesän alussa elämääni astui universumin kaunein nainen, norjalainen metsäkissatyttö Martta. Turkkinsa hohtaa hopeisena ja kinuskin ruskeana, siellä täällä puhdasta valkoista kuin puhtain lumi ikinä. Ja ne silmät. Keltaiset kuin paholaisella, ainoastaan ystävällisellä ja kummastelevalla katseella maustettuina. 

Martan kanssa melkein muutimme kesäkuussa mökille. Siellä mieltäni eivät enää vaivanneet keltaiset autot vaan luonnon kaikki tuoksut ja värit.

Teimme päivittäin kävelyretkiä tuuhean metsän keskellä kiemurtelevalle tielle. Martta pysähtyi ja haisteli. Pysähtyi ja kuunteli. Pysähtyi ja ihmetteli. (Oletko koskaan kävelyttänyt kissaa juoksunarussa? Etenemistahti on noin metri per minuutti, jos huudeilla ei ole saaliseläimiä).

Martta opetti minut hegittämään syvään ja haistelemaan pitkästi. Paras hetki oli kun auringon säteet siilaantuivat puiden oksien lomasta ja  kuivasta kangasmetsästä nousi kesänlämmin maan tuoksu. Lapsuus! Muistin jälleen lapsuuden pitkät, kuumat ja laiskat kesät. Miten en ollut vuosikausiin enää haistanut sitä tuoksua?

Kun elämässä tapahtuu suuria muutoksia, poikii kauheimmistakin asioista väkisin jotain hyvää. Omalla kohdallani se oli pysähtyminen. Elän edelleen mottoni mukaan: "Kaikki mitä tänään tapahtuu, palvelee omaa kasvuani". Kiitos kuuluu kissalleni Martalle, joka tiukan paikan tullen muistuttaa, mikä elämässä on tärkeintä.