Viime keväänä näin paljon keltaisia autoja. Niitä vilisti kaduilla ja kurveissa,  tai ne pönöttivät parkkipaikoilla keltainen kylki loistaen.

Kun lapseni olivat pieniä, huvitimme autoreissuja pelaamalla "Keltaisia autoja". Se, joka bongasi niitä eniten, oli voittaja. Unohdin pelin moneksi vuodeksi, kunnes viime keväänä niitä alkoi taas ilmaantua. 

Keväällä sain myös töistä lopputilin tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Aika katkera paikka. Varsinkin, kun olin ainoa lajiani koko paikkakunnan toimipisteestä. Sitäpaitsi pidin työstäni. Olen pariin otteeseen työelämäni aikana ollut "yt:n alaisena", mutta selvinnyt voittajana maaliin. Nyt sain tietää, miltä tuntuu, kun hyvästä työpanoksesta huolimatta edessä odottaa kilometritehdas. Tyhjä olo. Mutta ne keltaiset autot. Heti kun ei enää ollut pakko rynniä työputkessa silmät viiruina, näin paljon keltaisia autoja. 

Kesän alussa elämääni astui universumin kaunein nainen, norjalainen metsäkissatyttö Martta. Turkkinsa hohtaa hopeisena ja kinuskin ruskeana, siellä täällä puhdasta valkoista kuin puhtain lumi ikinä. Ja ne silmät. Keltaiset kuin paholaisella, ainoastaan ystävällisellä ja kummastelevalla katseella maustettuina. 

Martan kanssa melkein muutimme kesäkuussa mökille. Siellä mieltäni eivät enää vaivanneet keltaiset autot vaan luonnon kaikki tuoksut ja värit.

Teimme päivittäin kävelyretkiä tuuhean metsän keskellä kiemurtelevalle tielle. Martta pysähtyi ja haisteli. Pysähtyi ja kuunteli. Pysähtyi ja ihmetteli. (Oletko koskaan kävelyttänyt kissaa juoksunarussa? Etenemistahti on noin metri per minuutti, jos huudeilla ei ole saaliseläimiä).

Martta opetti minut hegittämään syvään ja haistelemaan pitkästi. Paras hetki oli kun auringon säteet siilaantuivat puiden oksien lomasta ja  kuivasta kangasmetsästä nousi kesänlämmin maan tuoksu. Lapsuus! Muistin jälleen lapsuuden pitkät, kuumat ja laiskat kesät. Miten en ollut vuosikausiin enää haistanut sitä tuoksua?

Kun elämässä tapahtuu suuria muutoksia, poikii kauheimmistakin asioista väkisin jotain hyvää. Omalla kohdallani se oli pysähtyminen. Elän edelleen mottoni mukaan: "Kaikki mitä tänään tapahtuu, palvelee omaa kasvuani". Kiitos kuuluu kissalleni Martalle, joka tiukan paikan tullen muistuttaa, mikä elämässä on tärkeintä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maagista. Olen päivittänyt blogiani viimeksi tasan vuosi sitten, saati edes käynyt blogissani. Kaikkea muutakin käsittämätöntä on vuoden kuluessa tapahtunut. Vettä on virrannut ja elämä muuttunut. Aloittaminen on hankalaa, mutta kertomista on paljon.

Rakas oma pikkuiseni, Raksu-kollini, nukkui pois helmikuun 1. päivänä kuluvaa vuotta. Yhteinen aikamme jäi aivan liian lyhyeksi. Suru on ollut musertavaa ja se vain jatkuu. Tässä kohtaa kuuluu ulkopuolisen naurahtaa: "Hei haloo, herää! Kyse on vain kissasta". Kyllä juurikin näin. Mutta myös rakkaasta ystävästä, lohduttajasta ja ilahduttajasta. Elollisesta, jolla oli aivan yhtä suuri oikeus tallata täällä maan päällä kuin meillä muillakin. Lemmikistä, jonka hengitys tuli tuttuakin tutummaksi ja askeleet ja tavat ennalta arvattaviksi. Luopuminen on kovaa.

Raksu sairastui viime syksynä. Tytär huomautti syksyn kuluessa, että poika näyttää jotenkin masentuneelta. Hymähdin. Miten voi olla mahdollista, että siitä, joka on kovin lähelläsi, on niin vaikea huomata muutoksia. Sama on lasten kanssa. Niiden kasvun huomaa vasta, kun kaukainen sukulainen huomauttaa jälkikasvun ohittaneen vanhempansa. Vaikka jokainen sentin venähdys tapahtuu aivan silmien alla.

Lokakuun lopulla alkoi olla jo liiankin silmiin pistäviä oireita. Poika söi muun muassa hiekkaa pihalta heti kun pääsi siihen käsiksi. Ihmettelin. Kyselin kissaihmisiltä. Googlasin. Vihdoin tajusin varata ajan lääkäriltä. Vähintään kuukauden liian myöhään. Kissalla oli kova anemia ja maksa-arvot koholla. Lääkärin diagnoosi oli punkin puremasta saatu bakteeri, joka jylläsi pienessä kehossa tuhoten punasolut. Alkoi kova taistelu antibiootilla ja kortisonilla. Joulun aikaan en vieläkään antanut tilaa ajatukselle, että tulemme häviämään tämän taistelun. Lääkäri tuli tutuksi paikaksi sekä kissalle että minulle.

Tammikuu ei tuonut tullessaan muutosta. Mikään lääke ei tuntunut purevan. Elämä oli yhtä lääkerumbaa ja lopulta pakkosyöttöä. Poika laihtui laihtumistaan ja nukkui enimmäkseen. Tammikuun pakkasten aikaan meille tuli tavaksi värjötellä takan edessä. Raksu lepäsi peiton alla lampaantaljalla, lähellä tulipesää. Minä kudoin vieressä huopa niskassa. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna kissan jalat eivät enää ottaneet kantaakseen. Anemia oli jäätävä. Mikään ei auttanut. Maanantaiaamuna soitin lääkäriin. Loppu on pelkkää surusoittoa.

Nyt omani nukkuu pienessä puulaatikossaan olohuoneen parhaalla paikalla. Sen saman pöydän kulmalla, jossa niin monet ajat päivysti lintuja ja ohikulkijoita. Tai kotiinpalaajia.  Odotamme, että kevät koittaa ja saamme rakkaamme mökin pihamaalle. Siellä kissan on hyvä huilata ja ihmetellä vuodenaikojen ohikäymistä. Aina lähellä. 

Huh, kyllä tunsin epäonnistuneeni, kaiken muun surun ohella. Onnistuin saamaan kissani hengiltä alle neljässä vuodessa. Alkoi jossittelujen sarja. JOS olisin pitänyt Raksun vain sisätiloissa. JOS olisin ollut punkkien kanssa varovaisempi. JOS olisin huomannut muutokset ajoissa. JOS olisin mennyt lääkäriin aiemmin. Jos.

Omalla kohdallani sattui myös muita suuria asioita täsmälleen Raksun poismenon kanssa. Ylläni leijuu yt-pilvi, joka tuntuu olevan ydinlaskeutuma. Kesään mennessä taidan olla yksi monista muista epäonnistujista, eli työtön. Paljon muutoksia on siis tulossa. Hyvässä ja pahassa.

Kissakaipuu on kova. Juuri nyt, tässä paikassa, olisi tilaa suurille tassuille. Ehkä, kenties, saattaisiko, toisiko kevät lempeämpiä tuulia? Niistä varovaisesti uneksien seuraavassa postauksessa. Kiitos kun kuuntelit.

Kissataloudessa kevään tulon huomaa sisätiloissa ennenkuin ulkona. Kun puuvillamatot alkavat näyttää korkeanukkaisilta luxusmatoilta, tai sisään hengittäessä keuhkoihin menee enemmän karvaa kuin happea, kevät on taatusti tullut kissaperheeseen. Ainakin, jos eläin on pidempi karvaisempaa laatua.

Kyllästyin paitsi karvojen hengittämiseen, myös jatkuvaan kissan yökkäilyääneen, ja ostin viimein kauan harkinnassa olleen Furminatorin. Ymmärsin onneksi suorittaa ensimmäisen käsittelyn ulkona, kaukana nurmikon reunassa. Jäljistä olisi voinut päätellä, että paikalla oli käyty suurempikin sota. Sen verran paljon nimittäin pikkuisesta, hieman yli viisikiloisesta kissasta lähti karvaa!

Sittemmin olen tasaisin väliajoin parturoinut marisevaa kissaa, ja parhaillaan kotona asustaa melkein kesäpukuinen norjalainen metsäkissa. Nyt ei tarvitse kissaparan enää yökkiä karvapalloja, ja perhekin saa taas happea karvaisiin keuhkoihinsa.

Päivien pidetessä Raksu teki myös comebackin takapihan juoksunaruunsa. Ai sitä iloa, kun saa taas tökkiä myyränkoloja ja metsästää lentäviä ötököitä. Sisään tullessaan katti juoksee ruokakupille, nuolaisee tassut puhtaaksi ja kierähtää tyytyväisenä kerälle omaan puuhunsa. Karvakaverin tyytyväisyyttä voi melkein koskettaa.

Raksu Puoli seitsemän -ohjelman vieraana 27.1.2015. Kuva: Sanna Rantanen.

Moni on kysynyt minulta, kuinka mahdottomia vaatimuksia karvainen filmitähti on esittänyt elokuvadebyyttinsä ja haastattelujen jälkeen? Jos ei oteta huomioon herkkutikkujen (á la saksalainen päivittäistavarakauppa) menekin kasvua tai sylittelyn määrän hienoista nousua, niin suurehkot karvatassut ovat pysyneet hyvin maassa. Hienostelevan norjalaisen diivan kanssa kyllä otsasuoni pullistuisikin!

Ei hätää. Mikään ei ole muuttunut. Aamuisin mauku odottelee sängyn vierellä ensimmäistä herääjää. Sen jälkeen murkinoidaan märkäruokaa ja maistiaisina (yleensä) kinkun siivuja. Sitten herra haluaa ulos verkotetulle terassilleen haistelemaan aamuilmaa. Pikaisen tilannekatsauksen jälkeen (mikään kun ei ole muuttunut yön aikana) katti "soittaa ovikelloa" eli hyppii terassin ovenkahvaan. Sitten pitää käydä märillä (yleensä, koska talvi Suomessa on märkä) tassuilla vessassa, jonka jälkeen huoltaja raapii kammalla paakkuuntunutta savihiekkaa tassujen pohjista hiljaa mielessään kiroillen.

Päivä kuluukin mukavasti ikkunan edessä kaikkea liikkuvaa tiiraillen. Saunan lauteilla otetaan vakavat päiväunet (saa olla täysin rauhassa) ja iltaa kohden voikin sitten purkaa energiaa joko ulkolenkillä tai sateen sattuessa (!) agility-radalla, joka ulottuu makuuhuoneesta eteisen kautta olohuoneen sohvan vastaiseen seinään (niin ylös kuin pääsee seinää pitkin). Tässä välissä voi tappaa pari hiirtä ja myyrää, ja sitten koukkaista keittiöön maukumaan herkkukaapin oven eteen noin varmuuden vuoksi.

Kissaherran eloa ei pienoinen julkisuus ole muuttanut miksikään. Korkeintaan asiasta on hyötynyt huoltaja, jonka syliin Raksu yhä useammin kiipeää ilta-aikaan. Ja huoltaja ei pane asiaa ollenkaan pahakseen - Give me more babe <3!

Ylen toimittaja Sarita Blomqvist kyselee Raksun fiiliksiä pressissä 13.1.2015. Kuva: Sanna Rantanen

Eletään jännittäviä aikoja! Viime kesänä kuvattu Viikossa aikuiseksi-elokuva tulee nimittäin just sillänsä odotettuun ensi-iltaansa! 

Tiistaina juhlittiin leffan maailman ensi-iltaa täällä Turussa. Elokuvan pressitilaisuudessa ennen enskaria oli myös näytillä Raksu. Pitkän syksyn ja kotona kököttelyn jälkeen, tilaisuudessa esiintyi hyvin kaino ja vieno kissa! Raksu tunki päätään aluksi kainalooni häkeltyneenä moisesta julkisuudesta. Lopulta kuitenkin uteliaisuus vei voiton, ja taisivat menneen kesän muistot nousta pintaan, koska katti otti haltuunsa kuvaajien rivistöt hyvin ylenkatseisena mutta virkeänä.

Näin itse myös elokuvan ensimmäistä kertaa. Eniten jännitti tietysti se, kuinka paljon valkokangasaikaa kissa oli saanut valmiissa tuotoksessa. Yllätyksenä voin kertoa, että hyvin paljon! Oli riemullista tapittaa karvapalleroa laajakuvakankaalla! Tunne oli kyllä yltäkylläinen <3. Raksu alias Mirri otti myös toimittajien mukaan valkokankaan haltuunsa kuin vanha konkari!

Miltä nyt tuntuu? No, huikealta!

Liekö kyseessä ihan ensimmäinen suomalainen elokuva, jossa näinkin laajassa osassa esiintyy kissa? Tätä en osaa sanoa varmasti, mutta jos joku tietää, huutakoon tietonsa julki! Se lämmittää, että viime kesän työpäivät eivät tosiaankaan valuneet hukkaan. Tuotantotiimi totisesti lunasti lupauksensa!

Elokuvasta en kerro enempää kuin sen, että katsoin sen kahteen kertaan samana päivän. En katso juurikaan elokuvia, saati käy niitä leffassa katsomassa, mutta sen sanon, etten kertaakaan molempien näytöksien aikana katsonut kelloa tai puhunut vieruskaverin kanssa. Olen myös valmis vaikka heti katsomaan elokuvan uudestaan, jonka tulen tekemäänkin. Niin että, vetäköön jokainen siitä johtopäätöksensä!!

Toimittajat utelevat miltä nyt tuntuu? Huikealta, huikealta ja HUIKEALTA. Kotikissasta ilman välikäsiä valkokankaan kuninkaaksi :). Kyllä kissat osaavat, vaikka mitä sanottaisiin! Kissa on älykäs ja sopeutuva ja utelias uusille asioille.

Seuraavaksi voitaisiin kokeilla kissa-agilityä!